Ilmapallot.

Vappuaatto on yhtä aurinkoa, mutta vapunpäivänä tuulee aina. Viima viistää vuodesta toiseen Valtakadun asvaltin pintaa. Pujahtaa pienen pojan pusakan sisään, aikuisen miehen muistoihin.

Lapsena päivän perinteisiin kuului katsoa läpi poikasoittokunnan marssi kaupungin pääväylän poikki. Viileä veto korvalehdillä, jännityksen ja jääkylmän mereltä tuivertavan tuulen takoessa rintakehässä. Sormien väliin piukasti puristettu naru, narun päässä punainen ilmapallo.

Lapselle ilmapallo on kuin aikuiselle ihmiselle ilmainen ämpäri. Ei ole väliä onko siinä eduskuntavaaliehdokkaan nimi ja numero, kauppakeskuksen kummallinen logo, supersankari tai sarjakuvahahmo - on katse naulattu tavoitteeseen ja silmät luovuttavat vasta kun naru sidotaan sormen ympärille.

Kesti 25 vuotta tulla takaisin tähän, Valtakadun varrelle kerääntyneen väkijoukon sekaan. Vappupäivän kylmään viimaan, josta ei tosin tohdi enää valittaa ääneen.

Annan katseen kiertää kadunlaitoja. Ikäihmisiä, soittokuntalaisten iloisia isejä ja äitejä, vastapuolella pieni poika kädessään punainen ilmapallo. Vilpitön ilo ja ylpeys omasta aarteesta. Tekisi mieli käydä kuiskaamassa pojalle ”Pidä lujaa kiinni.”

Noin 30 vuotta sitten viima kolisutteli kylkiluita aivan samalla tavalla. Seisoin vain kymmenisen metriä tuosta vesselistä vasemmalle. Kohdassa, jossa nyt seisoo keskuspuiston jäätelökioski.

Olin täynnä yhtä suurta iloa ja ylpeyttä omasta punaisesta ilmapallostani. Kumarruin kurkistamaan väkijoukon polvien välistä kadun päässä pienenä pisteenä pilkottavaa, suuntaamme saapuvaa soittokuntaa.

Samalla ilmapallon naru lipesi sormieni välistä. Kädet räpiköivät, mutta liikkeet olivat liian myöhäisiä ja kädet niin kovin pieniä.

Kovalla työllä, eli pienen pojan päättäväisellä ja korvia raastavalla kinuamisella ansaittu aarre nousi kohti taivasta. Tuskin kukaan muu kiinnitti siihen huomiota, vain minä seurasin sen nousua ja muuttumista pilvien välissä pieneksi punaiseksi pisteeksi.

Tiesin tasan tarkkaan, minne ilmapallo oli matkalla. Seurasin sitä katseellani kunnes se katosi kokonaan näkyvistä. Siinä palloa seuratessani soittokunta marssi huomaamattani ohi.

Kotimatkalla autossa itketti. Uutta ilmapalloa ei ollut luvassa, mutta ei minua se harmittanut. Sillä tiesin tasan tarkkaan, minne ilmapallo oli päätynyt.

Minua harmitti se, etten ollut kirjoittanut siihen terveisiä ja viimeisimpiä kuulumisia. Kertomuksia tulevan kesän seikkailuista ja syksyllä alkavan koulun jännityksestä. Sillä tiesin tasan tarkkaan, että taivaalle karkaavat ilmapallot päätyvät taivaaseen. Sinne missä isoäitikin on.

Nyt soittokunta täyttää tienoon soitollaan, poika tien toisella puolella puristaa punaista ilmapalloaan. Moottoripyörien marssi matelee ohi, poika kääntää katseensa pallosta ja naru karkaa sormien välistä karkuun kohti taivasta.

Jäämme yhdessä, Valtakadun vastakkaisilla puolilla, tuijottamaan palloa kunnes se muuttuu pilvien välissä pieneksi punaiseksi pisteeksi.

Toivon, että poika tietää tasan tarkkaan, minne ilmapallo on matkalla. Hymyilen vaikka harmittaa. Karkuun päässyt ilmapallo on samaan aikaan sekä kaunis että surullinen näky. Taivasta vasten se nousee vapaana väkijoukon yllä vähät välittämättä muista, mutta sen kauneus ei ole pienen pojan surun arvoinen.

Tänäänkin on ihan hyvä päivä pysähtyä kaiken kiireen keskellä ja miettiä, että jos päästäisit heliumilla täytetyn ilmapallon taivaaseen, kenelle sen omistaisit ja mitä siihen kirjoittaisit.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.