Ikuiset.

Katson sinua pitkän käytävän päästä. Kuinka kaunis oletkaan kaikessa huolettomuudessa ja haavoittuvaisuudessasi. Kutsun sinua katseellani, etusormen liikkeellä, ja talletan jokaikisen kelluvan, kaiken nähneen kevyen askeleen.

Pysy hetki paikoillasi, ole aivan liikkumatta. Anna otan valokuvan kun vielä näen sinut siinä sokeana vailla sanoja. Anna lasken jokaisen ottamasi askeleen. Hyväksyn kaiken sen avun, jonka ne tahtovat antaa. Annan kaiken sen avun, jonka ne tahtovat ottaa vastaan.

Ja kun tulet kiinni, tulet niin syvälle, kätesi ovat vielä hetken viileät. Hengitän hiuksiasi, alastonta haluasi ihosi alta. Kuiskaat hiljaa kaulaani: Miltä tuntuvat teini-ikäiset tunteet vanhan miehen vartalossa?

Ja rikkirevityissä rinnoissa pienet hauraat ristipistot kasvavat kiivaiksi ja suunnattoman suuriksi. Moukaroivat kysymättä toinen toisensa kaltaista. Vastarintaan syntyy rakoja ja jokaisessa halkeamassa on pieni pala taikuutta.

Silmänräpäyksessä kaikki on yhtä yllätystä. Olemme vapaita kaikesta vapaan tahdon tarpeesta, löydämme suuria sanoja hiljaisuudesta ja keinutamme tunteitamme vieraiden ihmisten väkijoukossa. Seisomme silmät kiinni tässä, missä päivänvalo tarvitsee peitteen peitotakseen pelot, joita emme tienneet enää edes pelkäävämme.

Hämmästyttävän hitaasti ja yhtä yllättävän nopeasti, olet ne sormenpäät, silmät, selkärangan nikamat, joista joku maistaa jälleen suolan. Vielä tässäkin iässä huudamme ilmaa keuhkoihimme niin nopeasti, ettemme tuhlaisi hetkeäkään ajasta, jota meille ei koskaan annettu.

Aamuyöstä puen sinut sanoihini, sinä riisut minulta kaiken. Tunnemme syvän syyllisyyden ja tunnemme täyden viattomuuden, kylkiluidemme kylmät kalterit ja lämpimän veden kevyen painon. Aamuyöstä pidän sinut piilossa kaikelta pahalta ja sinä puhallat viimeisen suudelman ennen seuraavaa.

Sata vuotta sitten olimme vielä pelottomia ja painottomia. Sata vuotta ja olemme jo haaveilleet kaiken halki. Tiedämme, kuinka unelmat ovat vain eilisen ihanteita huomisesta. Tiedämme, kuinka rumakin voi olla kaunista.

Ja kuitenkin kaikesta kokemastamme huolimatta, olemme täynnä kysymyksiä. Eikö olekin kummallista, kuinka pelko tekee meistä rohkeita? Eikö olekin hassua, miten meistä tulee jälleen lapsia, kun unet ovat yhtäkkiä unelmia suurempia? Miten ikuisuus voi olla yhtä pitkä matka huomiseen ja viereiseen huoneeseen?

Kuiskaan hiljaa kaulaasi: Muistatko vielä, kuinka ensimmäisen luvun lopussa, sanoivat elämän olevan ainutlaatuista ainoastaan ensimmäisellä kerralla? Tietämättä, kuinka kauneimmat kukat nousevat aamuyöllä asvaltista. Tietämättä, että tässäkin iässä satuihin on helppo samaistua – todellisuuteen, jota kukaan ei kuitenkaan tunnusta.

Kuiskaan hiljaa kaulaasi: Rakas, entä jos kuolen ennen aamua, lasketaanko meidän olevan silloin ikuisia?

✖️ ✖️ ✖️ ✖️ ✖️

Luin jokin aika sitten jutun hieman yli 90-vuotiaasta leskimiehestä ja -naisesta, jotka rakastuivat vanhainkodin käytävällä. Valloittivat toisensa valitsematta täysissä järjissään, vanhoina ja viattomina.

Ja he kohtasivat vähättelyä ja vihaa molempien läheisiltä. Kaikki oli kiellettyä iän perusteella, sattuma käännetty seonneiden satuiluksi.

Kuinka typerältä sen täytyykään tuntua, ettei tuolla kokemuksella olisi oikeutta olla ja ajatella sitä, mitä oikeasta tuntee? Kuka kokee olevansa oikeutettu tuomitsemaan kenenkään kokemaa?

Enkä tosiaankaan tiedä, mitä ihastuneet ihmiset tuossa iässä ajattelevat, mutta voiko se tuntua täysin samalta kuin 16-vuotiaana? Kirjoitin tämän tekstin sen pohjalta, mitä kuvittelin heidän ajattelevan.

Olen sitten oikeassa tai väärässä, tärkeintä olisi tajuta, että ainakin tuo mies ja nainen sekä kaikki heidän kaltaisensa ovat muiden mielipiteistä huolimatta oikeassa. Ikuisia omissa ajatuksissaan.

✖️ ✖️ ✖️ ✖️ ✖️

Lue myös muut Arjen pienet täällä.