Ikäloput.

Jonain päivänä me olemme vanhoja viiltoja ovenkarmeissa. Nojatuoleihinsa nuukahtaneita vahanukkeja, jotka vilkuilevat toisiaan vaivihkaa vastakkaisilta seiniltä kreppipaperin hauraiden harmaiden luomien alta.

Sinä kudot suojakseni mustaa villasukkaa. Minä piirrän sisääsi päivittäin uutta elämää. Täytämme toisiamme ristisanoin. Luemme lehdistä vuorolausein, kenet ne veivät viime viikolla.

Samalla sivulla syntyneiden rivit ovat Pitkäveto-vinkkejä lyhyemmät. Niin surullista, huokaat, kun talipallot pysyvät pihapuussa koskemattomina koko talven yli. Olohuoneen ikkunan ohi ajaa paikallisbussi, pyöräilijä hymyilee takaisin. Hölmö, siellähän sataa.

Talletat digiboksille iltauutiset, heräämme katsomaan niitä aamukuudelta. Äänitän sanelimeen loppukevennyksen jälkeistä hiljaisuutta, sähkön siirtymistä vedenkeittimeen, sydämiemme yhtäaikaista epärytmiä, aamutossujesi liukua puhkikuluneella puulattialla.

Jonain päivänä tunnustamme, että kaikki mitä voi tapahtua, on jo takanapäin. Hiljaisessa talossa on parasta antaa asioiden edetä vain omalla painollaan.

Sinä päivänä riisumme lehmänkellot kauloistamme. Jätämme taaksemme temppuilevan tiskikoneen, likapyykit, voileivänmurut, peiliin piirtyneet sormenjäljet, kaikki maailman aikaraudat. Kuljemme avojaloin pihanurmen poikki vähät välittämättä pienestä pakkasesta.

Viemme yhdessä viikon roskat – ja katoamme pihatien mittaisella matkalla täydellisesti ja ikuisesti. Teemme pitkän matkan sinne, missä taivasta ei tarvitse parannella Clarendon-filtterillä.

Münchenin yllä kumoan muutaman puolihuolimattomasti kasatun Gin & Tonicin. Jotkin asiat eivät vain muutu, naurahdat ja solmit suortuviasi ja punot harmaita lettejä auki alapuolellamme vaihtuvan sään mielenvikaisten mielentilojen mukaan.

Perillä kohteessa kaikki on puolitiessä. Aloitettu ja unohdettu. Ikkunoissa uudet karmit, mutta pahvisuojat. Täällä tuntiin voi kirjoittaa kaiun, kelluvat valot, uuden elämän. Taskuun mahtuu koko maailma, ihosi vilu ja siihen viilletty lämpö. Yksi täydellinen lause peittoamaan kaikki pelot.

Täällä on aikaa tuijottaa pöydän pinnan pölyä. Täällä pöydän pinnan pölylläkin on historia. Tahtoisin tutustua siihen piirtäneeseen sormeen, sillä kuviosta päätellen sillä on oltava ollut ajatus. Ehkä ilo, ehkä suru ja sen kaikki muodot.

Täällä lohtu on sinelmän päälle painettu sulkapeite. Vain siihen osuva tuulenvire antaa kiireelle kasvot. Katukahvilassa kirjoitan kyrillisin kirjaimin kirjaillun kauppakuitin taakse kuulumiset. Käärin lauseet kuoreen ja lähetän lapsille ja lapsenlapsille kotiin.

Kerron heille vanhan kaupungin katukivien väliin pesiytyneestä pölystä, joka nousee vain aasinkavioiden askelluksista. Kiviseinästä, jonka kaatuminen teki siitä kauniin. Olkapäähän piirretystä aarrekartasta. Rastin alle kätketystä rauhasta.

Kerron yhdellä jalalla seisovista lasinilkoista. Paikallisten kanssa käymistäni Domino-peleistä ja kiivaista keskusteluista keskipäivän kaljatuoppien äärellä. Punaisista valoista, joiden kohdalla painetaan kaasua.

Pyhillä portailla aamuyötä ylläpitävistä tytöistä ja pojista, joiden hengitykset huurruttavat toistensa silmät +32 asteen helteessä. Maantien poskeen autonsa pettäneistä, jotka soittavat lähimmältä huoltoasemalta menneisyyteen.

Kirjoitan vapaasta maasta nousevista kahleita kaipaavista. Vankeudessa syntyneistä vapauttaan sietävistä. Kysyn kurnuttavatko sammakot vielä kesäyössä, ja loppuun laitan terveiset sinulta.

Palattuani postitoimistosta poltan piippua avoimen ikkunan äärellä. Olen kiintynyt katutason verkkaiseen vilinään, kaskaiden laulukuoroon ja paikalliseen punaviiniin. Täällä en tarvitse lupaa laskea tuuletusverkkojen rei’istä aamunvalon poskillesi piirtämiä täpliä. Katsella niiden liukumista kasvoillesi kuin huomaamatta ilmestyneiden ryppyjen läpi, kellon käydessä hitaasti iltapäivään.

Seinäkalenterin mukaan on kesä. Säätilojen perusteella ollut jo kohta vuoden. Me vanhat viillot ovenkarmeissa katoamme pikkuhiljaa kaupungissa, joka on rakennettu kaltaisiamme varten.

Sinä käännät päiväpeiton alla kylkeä. Ulkona palmut taipuvat pyhäpäivän siestaan, ja kreppipaperin hauraiden harmaiden luomien alla sinulla on vielä tytön silmät. Lasken mustan vahakantisen muistikirjani pienelle pyöreälle pöydälle ja painan mieleeni: ”Tällä tavalla maailma loppuu – aikanaan.”

Lue myös muut Arjen pienet täällä.