Huolehtijat.

Me kaikki tiedämme, mutta emme sano sanaakaan.

Aamukahviaan keittiön ikkunalla juova leskimies. Ekaluokkalainen, työtön, sotaveteraani. Vaunuissa puolitoistatuntistaan nukkuva vastasyntynyt.

Suihkua kaipaava koditon nainen keräämässä panttipulloja muovipussiin. Nahkasalkkunsa solkia naksautteleva uraohjus. Juoksukaljaansa kaksin käsin kiskova opiskelijanuorukainen.

Koiranulkoittaja, hiekoitusvuorossa oleva talonmies, urheiluautollaan pihatien poikki kiitävä. Kaupungintalon puutarhuri, torin vihanneskauppias, bussipysäkin yksinäinen, elinkautisvanki.

Me kaikki tiedämme ja pysymme vaiti.

Paljasjalkainen paikallinen ja tullista tullut turisti. Eksynyt ja piilotteleva, jostain palaava ja jotain pakeneva.

Pihaan polkeva postinjakaja. Taksikuski ja nuohooja. Varusmies, roska-auton kuljettaja, pizzalähetti ja ulosottomies. Pappi ja parturi, kirkontornissa kellonsoittaja. Vanhempi konstaapeli, imurikauppias. Rusakko järsimässä puunjuuria. Sinä. Minä.

Me kaikki näemme ja me kaikki tiedämme, että viimeiseen asti viimeisenä puun lehdettömällä oksalla vielä joulukuun alussa roikkuva omena on sukupuoleltaan nainen.

Tarkemmin ottaen rooliltaan äiti. Pitäisi antaa jo periksi ja pudota, mutta ei pysty. Ei ennen kuin viimeinenkin siitä viereltä on varmasti lähtenyt turvallisesti matkaan.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.