Hullut.

Mikään, ei mikään erota meitä muista. Ei vaikka näemme tuulen mukana matkaavassa tyhjässä muovipussissa tuhansia tarinoita. Kuihtuneen voikukan ilmassa leijuvien terälehtien sijaan pihanurmelle vaille huomiota jääneen varren. Taksijonossa huulet, jotka jäivät vaille sen viimeiseksi oljenkorreksi osoittautuneen sammakon suudelmaa.

Ilmaisesta ämpäristä näemme ahneuden. Paikallispankin ilmapallosta eilisen, kiehuvasta vedestä surulliset silmät. Painolämmin maakuntalehti tuo mieleen kesäyöt keskellä ei mitään. Tyhjä sorakenttä keskellä kaupunkia sirkuksen, linja-autoasema 50 pennin pajatson.

Tummanpunaista ruusua emme näe ilman tuoksua, hautausmaata ilman ihmisen ikävää. Huvipuistossa kannettavat sateenvarjot haisevat vain varman päälle pelaamiselta. Koulujen käytävillä tuoksuu vesivärit ja vahaliidut. Nuorten tyttöjen huulilla vadelmavoide, aikuisten naisten vaatteissa vuosikymmenien kokemus, pettymykset, liian pieniin pikkutakkeihin baaritiskillä punotut piikkisiat, hellyys, himo ja hameenhelmassa vielä huomennakin heiluvat haaveet.

Pesukoneen kolinassa kuulemme uskollisuuden, lasten hölmöissä kysymyksissä luottamuksen. Kylpyammeessa aamuyöstä saapuvan tsunamin, rock-musiikissa kuolleen kapinan. Pelkkä pyyhekumi vie meidät pulpettiin, pieninkin sahanpurusumu puukäsityöluokkaan. Kuralätäköt kertovat vain sateen jälkeisestä hiljaisuudesta.

Tunnemme sormisuolan, sinivuokon ja keto-dieetin vain kielikuvina, mutta meille 30 vuoden takainen kesä on koko ajan läsnä. Vastatehdyllä tiellä tunnemme asfalttimiesten bitumisormet. Kymmenen sentin kolikko kertoo kaikesta muusta kuin miljoonan alusta. Kadunkulmassa itkevä ihminen on kaikkea muuta kuin yksinäinen. Pahvimukiin putoava seteli on päivän ajan lämmittävä peitto.

Seinäkalenterin sivua kääntäessä ajattelemme kuolleita. Iltapäivälehden äärellä niitä, joita sattuma satuttaa silloin kun muut uskaltavat. Unohdumme pohtimaan pitäisikö tätä toista tai kolmatta elämää kokea mieluummin mustikkametsällä, liikennepuistossa tai liukumäessä.

Kuvittelemme päidemme ylle puhekuplat. Pelkäämme ajatustemme karkaavan kenen tahansa käytettäväksi. Ajatustemme kelpaavan jollekin. Epäilemme omaa osuuttamme jopa omissa kohtauksissamme. Meille veikkauskupongilla tehdyt pikavoitot ovat valhetta.

Tiedämme, että ikävä voi jättää viestin vastaajaan. Liian suuresta surusta ajetaan ulos taksilla. Tiedämme, että halvimmat kaulakorut kantavat kaikkein kauneimmat ajatukset. Märkien t-paitojen läpi näkyy vain teini-ikäisten villit mielikuvat. Värit syntyvät vetämällä sutia vastapäivään, kirjoittamaan opitaan keksimällä uusia sanoja.

Joten kun pyydät laittamaan luovuuden sanoiksi, istun alas ja anna ajatusten tulla yhdeltä istumalta mitään muuttamatta. Sillä mikään, ei mikään erota meitä muista. Osaamme selittää paljon, paitsi mitään tästä. Siitäkin huolimatta, että tästäkin olisi voinut jättää puolet sanomatta, koemme kaiken olevan kohdillaan juuri näin.

Jokaisessa meissä on loraus luovuutta. Toisinaan se on lahja, toisinaan kahle ja kirous. Oikea elämä vetäytyy aivan liian usein äkkiarvaamatta varjoon ja olemme aina anteeksipyynnön velkaa.

Ja kuitenkin kaikesta tästä hulluudesta huolimatta joku valitsee kulkea meidän mukanamme. Astella rinnalla ja antaa aikaan ja paikkaan katsomattomien puuskien viedä meidät hetkeksi mennessään.

Luojan kiitos heidän pitkistä pinnoistaan. Luojan kiitos siitä saman aikaisesta vapaudesta ja varmuudesta, jonka he meille tietämättään tarjoavat. Ehkä oikea kysymys kuuluukin, että kuka tässä onkaan loppujen lopuksi se hullu?

Lue myös muut Arjen pienet täällä.