Eriparit.
Katselin sivusilmällä käsivarsiasi, seurasin selkärankaasi, rannettasi, sormiasi. Vilkaisin taikinaa, jota ne vaivasivat. Tajusin tuntevani ulkoa jokaisen pienenkin liikkeen, jonka ne tekevät omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Olen jo kokenut sinusta jokaisen millimetrin, kuullut suustasi kaikki suomen kielen sanat. Pidän siitä, että suuret asiat sisälläni ovat sinussa pieniä, ja toisinpäin. Siitä, ettet välitä niistä arjen murusista, joita kerään talteen. Siitä, että olet ne rajat, joita minuun on mahdoton asentaa.
Tiedät minkälaiset kahvikupit katetaan vieraille, mitä ja montako eri sorttia leivonnaisia heille tarjotaan. Tiedät, että jos se jätettäisiin minun vastuulleni, kattaisin pöytään muutaman mainosmukin ja kasan kaupan kaurakeksejä. Nämä asiat, kuten myös kodissamme olevat sisustusesineet, seinien sävyyn sopivat verhot ja eteisessä sikin sokin olevat kengät ovat minussa olemattomia.
Olet kaikkialla aina kymmenen minuuttia ajoissa, minä vähintään viisi minuuttia myöhässä. Kauppareissuilta tuon kerta toisensa jälkeen kaiken paitsi sen minkä unohdan, eli useimmiten sen, mitä lähetit minut alun alkaen hakemaan. Olet meistä se, joka erottaa hedelmäosastolla hyvät omenat osumaa ottaneista, minä muistan tarkalleen vain miltä maistui jännitys omenavarkaissa 30 kesää sitten.
Siinä missä minä näen sälekaihtimien välistä siivilöityvässä valossa jonkin jo menneen kevätpäivän, sinä näet samassa kuvassa juuri nyt leijailevan pölyn. Katsellessasi rantaviivaa näet meren, minä jokaisen yksittäisen aallon. Sinulle soutaminen on hyvää liikuntaa, minulle hetki jolloin airo halkaisee tyynen.
Voin tuijottaa tuulimyllyä, vesisadetta, tyhjää tietä toista tuntia, toistaa yhtä ja samaa lukemaani lausetta, joka on lumonnut mieleni. Sinulle se kaikki on yhtä ajanhukkaa. Toisin kuin ajatus autotallin siivoamisesta aamuvarhaisella tai pensasaidan leikkaamisesta kesän kuumimpana päivänä. Minulle molemmat ovat aivan käsittämätön suurta kurimusta.
Minä olen meistä se, joka menettää malttinsa hetkessä. Ovet paukkuvat ja ärräpäät lentävät. Kiukku kestää kokonaisuudessaan kahdesta kolmeen minuuttia. Sinä pidät kahdesta kolmeen päivää mykkäkoulua ja kun neljäntenä kysyn mikä vaivaa, vastaat ettei mikään. Sen jälkeen pysyt vielä päivän ajan vaitonaisena.
Käytännöllisyytesi on karheaa ja tehokasta, toisinaan kylmääkin. Epäkäytännöllisyyteni on raskasta ja raivostuttavaa, kaikkea muuta kuin kypsää. Sinulla on niin paljon aikaansaatavaa ettei juuri aikaa pysähtyä, minä saatan unohtua omiin ajatuksiini kuulematta, käsittelemättä, koskettamatta mitään todellista.
Pidän sinussa niskasi kaaresta, kertovista katseista, naurustasi. Sinä pidät minussa siitä, kun vien roskat ja nostan lasten pyörien pudonneet ketjut paikoilleen. Siinä missä minä voisin nukahtaa kesäyönä laiturille, sinä suostut nukkumaan vain sängyssä. Siinä missä sinulla on varpaiden välissä Hietaniemen hiekkaa, minulla on Honkanummen multaa.
Olemme kasvaneet lapsista aikuisiksi, epävarmoista elämän opiskelijoista seesteisiksi seisahtuneiksi, olleet kohta kaksi vuosikymmentä eriparia. Sinä se oikean jalan värikäs, vain järkeviä askeleita ottava lämmin ja valoisa villasukka. Minä se pelkän tunteen kuljettama, vuosia käytössä ollut reikäinen, mutta vielä ihan hyvin asiansa ajava vasemman jalan valkoinen tennissukka.
Ja jotenkin, tai ehkä juuri siksi, etenemme edelleen tasapainossa. Monien mutkien ja katukiviin kompastumisten jälkeen, ylä- ja alamäkien kautta kävelemme edelleen samaan suuntaan. Tänäänkin, päivälleen 18 vuotta ensimmäisestä yhdessä ottamastamme askeleesta.
Lue myös muut Arjen pienet täällä.