Aamujäät.

Sitä kylmän ilman tuoksua ei muuta mikään. Sekoitus hikeä, hymyä, lapsenomaisia unelmia, eristysteippiä ja viileää kosteutta. Se pysyy samana vuosikymmenien vaihtuessa, maailman muuttuessa seinien ulkopuolella.

Jostain kauempaa siihen sekoittuu grillimakkaran ja kuuman kahvin tuoksut, joita levittävät katsomossa toisiaan vasten pehmeästi pamahtavat lapaset. Kaikkea tätä kannattelee kaukalonlaidan kolahdukset.

Lapsena aikaiset lauantaiaamut olivat lupaus lämäreistä ja lättysyötöistä. Valmiiksi jo hieman pinttyneeltä hieltä haisevat varusteet puettiin unisin silmin jo kotona. Automatka kului umpeen jäätyneen ikkunan hidasta sulamista seuraten.

Ja se tuoksu täytti hallin ovella sieraimet, silmät, korvat – kaiken, mikä pikkupojassa hengitti tulevaa tuntia. Ovenpielessä seisseen limonadiautomaatin lasipullot vetivät puoleensa, hallimiesten kopin ikkunaan liimatuista tarroista näki kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia seuralogoja.

Luistinnauhat sidottiin pukuhuoneen lämmössä. Jääkone kiersi vielä viimeisen ympyrän, jonka jälkeen terän oli lupa viiltää vielä koskematonta peilikirkasta jäätä. Kiekko totteli lapaa, harhautukset olivat näyttäviä, lämäri lähti kuin kerran viikossa TV:ssä näytettävissä kiekkomakasiineissa. Tuskin mikään näistä oli totta, mutta siltä se pienestä pojasta tuntui.

Toisinaan olin Juha Riihijärvi, toisinaan Timo Saarikoski, joskus Teemu Selänne tai Jari Kurri. En halunnut mitään muuta niin paljon, kuin vetää vielä jonain päivänä kotikaupungin sinikeltaisen pelipaidan ylle tuhansien ihmisten iskiessä käsiään yhteen. Kuulevani muidenkin kuin vain vanhempieni kannustushuudot.

Nyt katselen lauantaiaamuisin poikani vetävän 7-vuotiaan itsevarmuudella ylleen hieman pinttyneeltä hieltä haisevia varusteita. Hartiasuojat, housut, pienet hanskat – haarniska rakentuu pala kerrallaan.

Suu käy tauotta, sanat rakentavat tulevaa tuntia. Ilmassa sinkoilevat ilmaveivit ja ilman halki ylämummoon kiitävät kiekot, kavereiden kanssa iskettävät yläfemmat ja Juti-pumput. Kiepautamme yhdessä teipit sukkiin, pelipaidan pään yli. Kopautan hartiasuojia ja isken silmää.

Ajamme hallille vaiti. Katselen taustapeilistä, kun poika seuraa vakavana umpeen jäätyneen ikkunan hidasta sulamista. Odotus ja jännitys sekoittuvat 7-vuotiaan vatsassa miljooniksi pieniksi perhosiksi. Hymyilen, sillä tiedän tasan tarkkaan, mitä hän ajattelee.

Hän ajattelee olevansa tänään Patrik Laine, ehkä Mikael Granlund tai Kaapo Kakko. Haaveilee ehkä vetävänsä vielä jonain päivänä kotikaupungin sinikeltaisen pelipaidan ylleen tuhansien ihmisten iskiessä käsiään yhteen. Kuulevansa muidenkin kuin vain minun ja äitinsä kannustushuudot.

Hän ajattelee olevansa jo nyt valmis jääkiekkoilija. Hyppäävänsä helposti minä hetkenä hyvänsä 32 kokoisista luistimista 42 koon putkiin. Minä taas en ajattele kuljettavani jääkiekkoilijaa. Tiedän kuljettavani lasta, joka kuvittelee olevansa jääkiekkoilija ja jonka annan pitää kiinni kuvitelmistaan.

Häneen, kuten jokaiseen muuhunkin lapseen, syntyy vuoden jokaisena päivänä uusia unelmia. Osa niistä unohtuu viikossa, osa päivässä, jotkin jopa tunnissa. Osaa kannetaan mukana pidempään.

Ja niin sen tuleekin olla, villit unelmat kuuluvat lapsuuteen. Aikaan, jolloin hieman tylsät luistimen terät, näkökenttää kaventava ristikko ja maailman realiteetit eivät vielä rajoita mitään. Tulevaisuus on ihan missä tahansa. Niin kaukana ja korkealla, kuin mielikuvitus vain kantaa.

Siitä syystä myötäilen, kun poika kehuu itse omat lämärinsä tai lättysyöttönsä. Kehun, kun hän kuvailee jalkakikkansa purevuutta ja vartaloharhautuksen voimaa. Kysyn, mitä kaikkea kapteenin hommiin kuuluu, kun hän kertoo olevansa joukkueen kapteeni, vaikka tiedän ettei sellaista valita vielä kiekkokoulussa.

Siitä syystä, minä kuskaan, kannustan ja kuljetan. En siitä syystä, että kuvittelisin hänestä koskaan tulevan tällä saralla ammattilaista. Voi toki olla, että tuleekin, mutta sen miettiminen ei ole ajankohtaista vielä vuosiin. Siitä haaveileminen ei ole nyt eikä tulevaisuudessa minun päätökseni tai tehtäväni, vaan pojan oma.

Minulle riittää, että näen vauhdikkaan tunnin päätteeksi kypäränristikon takana korvasta toiseen tarttuneen hymyn ja punaiset posket. Kaiken sen, minkä takana rakentuu päivästä toiseen tuhansia uusia unelmia. Minulle riittää, että poika unelmoi mahdollisimman kauan ja mahdollisimman vilpittömästi.

Huomenna aamulla ajamme jälleen yhdessä aamujäille. Ylihuomenna poika voi haluta pelata jalkapalloa tai juosta kilpaa, tavata paritanssin askeleita, piirtää perhosia tai ihan vain hyppiä kuralätäkössä.

Ja me menemme juuri sinne, minne hänen jalkansa ohjaavat. Tässä asiassa se olen minä, joka seuraan poikani jalanjälkiä.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.