Toverit.

Tässä me taas istumme. Aikuiset miehet pakkautuneina perheturvallisiin peltipurkkeihin. Maantiellä matkalla ties minkälaiseen mestaan.

Tamppaamaan tossuja nurkistaan nuukahtaneille pelialustoille, sulloutuakseen aina liian pieniin pukukoppeihin, pudottelemaan saippuaa mustilla pilkuilla sisustettuihin suihkuhuoneisiin. Räkättämään paskaista naurua tuolle vanhalle kuluneelle vankilavitsille, joka toimii jokaikinen kerta.

Harrastaakseen liikuntaa, voisi luulla. Juostakseen pallon perässä, huutaakseen tosissaan toisilleen ja tuomareille. Halaillakseen ja läpsiäkseen luvan kanssa toisiaan takamuksille.

Toistakymmentä vuotta taas yksi sunnuntai. Taas yksi kausi, aina se viimeinen. Ennen seuraavaa.

Matka taittuu toinen toistaan huonompien vitsien ja mitä kummallisempien lempinimien sinkoillessa sinne tänne. Juodaan kahvia, lumeeksi urheilujuomaa, lisää kahvia.

Alkulämmöiksi käydään vetämässä hallin oven raossa viimeiset vedot Marlborosta. Kiirehditään pukukopin kautta kentälle, arvotaan aloittava kokoonpano ja aloitusvihellyksen jälkeen puhalletaan keuhkoista viimeiset savut.

Ollaan tosissaan, ollaan vähemmän tosissaan. Kun hävitään, huudetaan. Kun voitetaan, huudetaan, mutta hymyillään. Kummin päin tahansa, on varmaa, että ensimmäinen oluttölkki sihahtaa auki ennen kuin viimeinen on ehtinyt pelikentältä pukuhuoneen puolelle.

Pelin päätyttyä poikamiehet kiiruhtavat suihkun kautta kotiin, perheelliset ovat saaneet tässä vaiheessa pois vasta toisen pelisukan. Istutaan ja ihmetellään, kuittaillaan kömmähdyksistä. Viivytään vailla kiirettä, väritellään viikon sisällä tapahtuneita ja vuosien varrella jo kertaalleen veisteltyjä.

15 vuotta sitten puhuttiin edellisillan kaadoista - tuopeista ja tytöistä. Nyt mukaan ovat tulleet erilaiset vaivat ja vaikeudet, tuopit vaihtuneet tuttipulloihin ja tytöt ovat nyt omaa jälkikasvua.

Arki-illat nappulaliigakenttien laidoilla seisovat miehet ovat hetken aikaa henkisesti taas vilkkaita vesseleitä. Isät taantuvat, tuulettuvat ja nauttivat joka hetkestä. Vaikea sitä on sivusta katsojan - vaimojen ja tyttöystävien - ymmärtää.

Kyse ei loppujen lopuksi ole voitoista tai tappioista, ei kunnon ylläpitämisestä saati sarjatasoista. Liikunta on vain kiva lisä. Kyse on toverillisuudesta. Toverillisuus on jotain kaveruuden ja ystävyyden välimaastosta - paljon elementtejä molemmista.

Kyse on yhteenkuuluvuudesta, laumasta, jossa on omat pelisääntönsä. Ryhmästä, johon mahtuu yhtä monta erilaista persoonaa kuin siihen mahtuu ihmisiä. Jossa tasa-arvo toteutuu puhtaimmillaan kun kaikki hyväksyvät yhteiset pelisäännöt.

Ryhmästä, jossa nuorin on aina heikoimmillaan, mutta kukaan ei ole ikuisesti nuorin. Jossa vanhimmalla on omat etuoikeutensa, kuten esimerkiksi poikkeuslupa tulla pukukoppiin pitkissä kalsareissa.

Kyse on tovereista, jotka pelaavat palloa saunailtojen välissä. Jotka kilistelevät lauteilla keskikaljaa, kisailevat keskenään kuin keskenkasvuiset ja kuseksivat ristiin. Kantavat kaiuttimen saunaan ja laulavat kaulakkain yhteen ääneen Eppu Normaalia.

Pojista aikuisten miesten vartaloissa, lapsenomaisista laumaeläimistä, ja pojat ovat aina poikia - pihapeleistä parketeille ja synnytyssalista äitimaan multiin. Ei aivan kavereita, ei aivan ystäviä. Tovereita.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.