Naistenmiehet.
Myönnän, minä olen naistenmies. Ylpeästi ja yksioikoisesti viimeistä piirtoa ja jokaista tuntemaani tunnetta myöten melkoinen mammanpoika. Olen naistenmies siinä missä jokainen vastaan tuleva kaksilahkeinen.
Yhdenkään yrmeän yrjänän elämä kun ei ala ilman äitiä. Kukaan ei pidä kädestä niin kuin äiti, kukaan ei katso perään niin kuin äiti. Hellyys ja huolenpito ovat äideissä ikuisia.
Äitini kasvatti minusta miehen. Villistä pojanviikarista, kurittomasta kakarasta vähintäänkin kohtalaisen kohteliaan ja muut huomioonottavan herrasmiehen. Periksiantamattomalla ja ahkeralla esimerkillä, joskus lämpimällä ja joskus lujalla rakkaudella. Kärsivällisyys enemmän kuin kovalla koetuksella.
Äiti teki sen mitä äidiltä vaaditaan, mutta hän teki myös sen mitä isältä vaaditaan. Nyt kun selaan sivuja taaksepäin, tajuan, että äiti on kiistatta tämän maailman kovin jätkä.
Isoäidit ovat yhtä viikonpäivää, pelkkää sunnuntaita. Minulle mummu opetti paljon. Päällimmäisenä mieleen nousevat tarinat, tunteet niiden takana.
Vahva nainen, joka on taistellut tiensä miesten miehille rakentamassa maailmassa, nuorena naisena ajassa, jossa tunteille oli sijaa korkeintaan vain vajaan vartin verran kerrallaan. Jokainen lapsena kuulemani laulu ja runo kasvatti pienen pojan sanavarastoa, mutta ennen kaikkea tunneälyä.
Ajan myötä mummun askeleet ovat hidastuneet, hieman ehkä hiljenneetkin tässä melun täyttämässä maailmassa, mutta kaiken kiireen keskellä kuulen ne edelleen. Sanalla sanoen, sinä olet sankarini, sillä sinä olet vahva kun uskallat olla heikko, rohkea kun uskallat unelmoida.
17 vuotta sitten kuvittelin erään tytön olevan vain yksi tyttö muiden joukossa. Sinä iltana vedin kaksin käsin väkijuomaa nuoren miehen mistään piittaamattoman hataralla itsevarmuudella, kunnes sammuin lainatuissa latex-housuissa lopulta Jukkapalmun juureen. Jotenkin kummassa keksit kuitenkin kysyä seuraavana aamuna, että jatketaanko tästä nyt yhtä matkaa.
Tänään olet aikuinen nainen, joka nukahtaa joka ilta viereeni. Nainen, jonka seurassa kerään lentosuudelmia taskuun pahan päivän varalle. Siinä missä minä tiedostan olevani tunteiden tuuliviiri, olet sinä järjen ääni, joka takoo takaraivossa ja pitää tennarini tiukasti maassa. Kerään katseitasi kansien väliin ennen kaikkea siltä varalta, että tulet vielä jonain päivänä järkiisi.
Tiedän kokemuksesta, että tyttäret tekevät tosimiehestä feministin. Isosta miehestä itkupillin. Ensimmäisen kerran syliin laskettava ihmisenalku itkettää, ensimmäinen koulupäivä itkettää, hyvä että hampaan irtoamisesta selvitään tirauttamatta kyyneltä. Huoli on suurempaa, rakkaus on suurempaa, jokainen tunne täydempää, kuin mikään muu koskaan ennen.
Jokainen isä tuntee, miten tyttären edessä teräsvartalo pehmenee. Ensimmäisten kotibileiden edessä olo on viiltävä, voimaton. Tiedämme tasan tarkkaan, mitä teinipoikien päässä pyörii, joten on vain luonnollista, että päädymme hankkimaan pesäpallomailan.
Ja kun sitten jonain päivänä täysin yllättäen kirkkaan taivaan peittää paksu tumma pilvi, ja se ensimmäinen aivan-varmasti-maailman-kieroin-pikkunilkki tuodaan ovesta sisään, näytetään yhdellä vuosia harjoitellulla, seinällä roikkuvaan pesäpallomailaan kohdistuvalla vilkaisulla, kuka tuota tyttöä piteli sylissään ensimmäisen kerran.
Joten kyllä, olen naistenmies, pään päällä tukku tossuja. Mammanpoika ja itkupilli, jolla on kuitenkin se pesäpallomaila valmiina tarvittaessa yllättäviinkin ajolähtöihin.
Naiset ja tytöt, te pyöritätte tätä maailmaa. Te herätätte tuhansia kauniita ajatuksia, teette tuhansia kauniita tarinoita. Niin kauan kuin teissä on edes pienikin pehmeä paikka kaltaisillemme kujakolleille, niin kauan meillä on toivoa selviytyä hengissä seuraavaan päivään.
Kiitos menneestä, nykyhetkestä ja tulevasta, ruusuja rakkaudella.
Lue myös muut Arjen pienet täällä.