Mummolat.

Emme me huomaa ikävöivämme tiloja. Ihmiset tekevät talon, eivät seinät, sanotaan kun mummolaa myydään.

Vieraassa kaupungissa hengitämme vieraiden seinien sisäänsä kätkemää ilmaa. Edellisen yöpyjän yskänkohtauksia, hellyyden osoituksia, huoletonta kiimaa. Hotelleissa, motelleissa, hyteissä, huoneissa, joista astumme ulos, koskaan palaamatta juuri samaan tilaan.

Kun varusmies katsoo viimeistä kertaa armeijan tupaa, näkee hän puolen vuoden henkisen helvetin liekkien sijaan hyvin sijatun punkan ja pölyistä puhtaat kaapinpäälliset. Joukkuehengen, joka katoaa sillä sekunnilla, kun ovi suljetaan.

Lapsuuden kodista poistuu oman onnensa nojaan pikaisin askelin ja jo ennen kuin on ehtinyt autolle, on äiti tehnyt jälkikasvunsa lapsuuden leikkien ja teini-iän tuhmuuksien tukikohdasta ompeluhuoneen. Isä sanoo, että olisit nyt antanut edes pölyn laskeutua. Äiti vetoaa sen laskeutuneen jo kymmenen vuotta.

Kun ensimmäinen oma asunto käy pieneksi, ei muista niitä asioita, jotka huoneistossa vuosien varrella harmittivat. Vetäviä nurkkia, keskiyön kolahduksia rappukäytässä, rahisevaa liesituuletinta.

Työpaikan taukotilassa kaunista on vain kolmetoista vuotta vanha tyttökalenteri. Tupakkakopissa ollaan yksin yhdessä ja tavataan tuhannetta kertaa työturvallisuutta korostavaa slogania kessun sävyjen kellastamasta julisteesta.

Kauppakeskuksen käytävillä käy kahteen suuntaan kylmä tuuli. Metallikaiteet, liukuportaat ja liukuvat lasiseinät ovat suuressa tilassa tunteettomia.

Mummon talo on ulkoa pieni, mutta sisältä suuri. Mummola myydään, mutta siellä kukaan ei kasva koskaan aikuiseksi. Seinien sisällä asuu lapsuuden loputon onni ja vadelmahillossa uivat lettulautaset. Ikuinen kesä ja joulut, jonkalaisia ei enää tule.

Aina tilaisuuden tullen ajetaan mummolan ohi. Ei kurkita ikkunoista tai tuijoteta pihalle, tuntuu vain hyvältä ajaa niiden ikkunoiden alta, joiden takaa joskus tuijotti elämän pieniä ihmeitä ja kummia.

Ohi aidan, jolla joskus istui heilutellen ohiajaville autoille, paikallisliikenteen bussikuskeille - posket täynnä punaviinimarjoja. Ohi tuhansien pallopelien nurmen, ilmassa kiemurtelevien saippuakuplien, puumajojen. Hetkien, joissa ei enää onnistu pysymään kiinni.

Ja kun talviaamuna omaan kotiin palatessa näkee rintamamiestalorivistön yhdestä savupiipusta tyyneen nousevan savun, vastaa se valoa mummolan ikkunassa.

Molemmat ovat lupauksia loputtomasta lämmöstä.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.