Lumihiutaleet.

Taivaan täydeltä tavaraa taas ties monettako päivää. Piha täynnä kinoksia, kolan kolahduksia, tuhahduksia, tuulen sinne tänne paiskimia pakkasen poikasia, suupielistä sihahtelevia pieniä perkeleitäkin.

Lykkään lunta, lunta ja lisää lunta, luojan luomia läpinäkyviä jääkiteitä. Luon jotain, joka ei luomalla lopu. Kasaan kinoksia kyllästymiseen saakka. Eikä oloa helpota yhtään ajatus siitä, että kyse on vain vedestä jäätyneessä muodossa. Päinvastoin.

Mutta yksikään näistä kirotuista kiteistä ei ole toisensa kaltainen. Kuusikulmaisia, neulasia, tähtiä, levyjä, pilareita. Salaa pimeällä pihatiellä kenenkään huomaamatta suulla saalistettavia. Tapa, joka tulee selkärangasta, on teko, joka salakavalasti kuljettaa kolmekymmentä vuotta taaksepäin.

Juoksimme liian suuret villapipot silmillä, pihapiirin poikajoukko, pitkin taloyhtiön tonttia. Hyppäsimme varomatta hankeen, valloitimme vuorotellen vuoren toistemme hallinnasta.

Kiivaat höyryävät hengitykset ja katuvalot heijastuivat suojakelin hangesta. Painimme päät märkinä, kasasimme lumen ja lapioimme linnan. Sotaa ja suuria palloja, lumiukkoja ja -lyhtyjä. Lämäreitä ja lättysyöttöjä. Vailla huolia, kiireitä, sen suurempia sääntöjä.

Lumi narskui koon 28 Menokkaiden alla, tunkeutui kaulurin välistä toppahaalarin alle ja suli lämmintä lapsen ihoa vasten, tarttui paakkuina lapasiin ja lahkeisiin. Suli patterin päällä samaan tahtiin punaisten poskiemme kanssa pieniksi lammikoiksi lattialle.

Valkeus valaisi illan ja avasi aamun. Laskimme sillä, se lennätti meitä. Tungimme sitä suuhumme, salaa ihastelemiemme tyttöjen takkien alle. Upotimme jalat hankeen polvia, kädet kyynärtaipeita myöten. Kirjoitimme siihen nimemme - käsillä, kepeillä ja keltaisilla kirjaimilla ilman käsiä.

Pyöritimme autoa sillä. Ryömimme siinä, kaivoimme siihen kuopat. Makasimme sen sylissä rynnäkkökiväärien tähtäimet taivaanrannassa ja suvunjatkoputket jäässä. Hiihdimme sillä, pyörimme siinä löylyjen välissä. Painoimme sitä iskuihin ja osumiin. Sammuimme sen syliin.

Ne ovat peittäneet näkyvyyden pitkällä pimeällä tienpätkällä. Ne ovat tehneet kävelymatkasta tytön kanssa taianomaista. Ne ovat haudanneet alleen monenlaista ja monet kerrat pitäneet oluemme kylminä.

Lumihiutaleista on moneksi ja muistoiksi. Ne tulevat joka vuosi, ja miten ne onnistuvatkin joka vuosi yllättämään meidät. Ne tulevat joka vuosi, toivottavasti, vaikka niiden jatkuva lykkiminen hetken huojuttaakin aikuisen ihmisen mielenterveyttä.

Ja ne menevät, ja joka vuosi niiden alta paljastuu uutta. Maata, nurmea, asfalttia, hiekkaa, soraa, joihin jokaiseen liittyy omat muistot.

Mutta sitä ennen, nautitaan, sillä tässä luodessani lunta ja tätä tekstiä, tajusin, että koskaan ei ole liian vanha liukurimäkeen ja lumisotaan, eikä varsinkaan lumihiutaleeseen kielen kärjellä.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.