Kuplat.

Kaikki kuplat puhkeavat aikanaan. TV:stä tutun riittoisan tiskiaineen ja veden muodostamat vaahdot valuvat viemäriin, virvoitusjuoman pinnalla ne lumoavat lapsen poksahdellen pikkuhiljaa toisiaan vasten.

Pahin pamahdus tapahtuu kuitenkin vuodenvaihteen jälkeen. Neula painautuu pyhien pintaan. Hitaasti ja viivytellen, mutta varmoin ottein se lävistää kuoren joulupallosta. Punainen ja pimeän lämmin kupla haihtuu hetkessä ilmaan.

Kaikki alkaa hieman vaivihkaa välipäivinä huomiosta, jolloin jouluruoka alkaa etoa. Kinkun jämät ovat enää vain kiinteä ja luotaan työntävä kasa, jonka jähmettyneeseen pintaan ei haarukka pysty, laatikkoa ei kaavita vadista enää edes kuusivuotiaan lahjapaketista kääräisemällä kaivinkoneella. Samaa soosia on syöty jo neljättä päivää, eikä sitä tee enää yhtään mieli, mutta silti yltäkylläisyyttä on jollain kummalla tavalla jo ikävä.

Sitten joku törkkää kepin muurahaispesään. Puhelut ja viestit alkavat taas sinkoilla sinne sun tänne. Ikkunan alla väki virtaa, autot ajelehtivat, joku uhkarohkea on uskaltautunut polkupyörän selkään. On aika avata sähköpostit, haravoida mainokset ja löytää kaiken alta asiaa.

Kolmas maailmanloppu tulee loppiaisena, kun riisutaan kuusi. Alaston puu pudottaa kaikki neulasensa sillä siunatulla hetkellä, kun tähti lähtee latvasta. Koristeet katoavat nurkista yksi kerrallaan ja suklaapukki sulaa samaan tahtiin pöydänpintaan tarttuvan steariinin kanssa. Vain neulaset jäävät, niitä löytyy jalkalistojen väleistä vielä juhannuksenakin.

Viimeinen niitti nivusiin on ulkomaailma, johon on jälleen alettava ottaa kontaktia. Ensin oven takana seisoo pizzalähetti, sitten on sukellettava väkijoukkoon, jotta saadaan särvintä jääkaappiin ja sepeliä pihapiirin rappusille. Viimeistään varovaiset askeleet työmaalle vetävät irti valheellisesta vapaaherran elämästä.

Todellisuus on avannut ammottavan turpansa. Viimeisillä voimillaan sitä tarttuu vihoviimeiseen oljenkorteen pimeällä parkkipaikalla hakiessaan epätoivoisesti autoradiosta Vesa-Matti Loiria, Suvi Teräsniskaa, Saukkia. Jopa Wham olisi tervetullut. Turhaan.

Kotona, muiden jo mentyä nukkumaan, sitä piilottelee puolituntia piirongin takana nenä syvällä nuukahtaneessa hyasintissa. Ei tuoksu enää taika, vaan pyhien pölyt ja sieraimiin karkailevat pienet kärpäset. Sitä huomaa, että joulumaa todella on muutakin kuin toiveunta, pitkiä kalsareita ja pakkasen poskilta pyyhkiviä glögihöyryjä.

Tässä taistelussa tunne kärsii kirvelevän tappion, sillä järki pitää kyllä huolen, ettei koko vuotta voi istua villasukat polviin pingotettuina Katri Helenan kainalossa, syöttäen sylissä istuvalle Macaulay Culkinille silliä ja Fazerin sinistä.

Soihdut ovat sammuneet, korvissa ei kilise enää kulkuset. Käytävissä humisee vain huomisen arki. Ei siitä selviä aikuinen ihminen, joka ääneen väittää vihaavansa joulua, millään muulla paitsi pikaisesti valitulla pullolla punaista kyykkyviiniä ja annoksella viimeisimmän Westön samaan aikaan sekä viipyileviä että viivasuoria virkkeitä.

Montako yötä on juhannukseen?

Lue myös muut Arjen pienet täällä.