Jouluruuhkat.

Käsi ylös, minä olen niitä ihmisiä. Virheitä viikonlopun alla tehtävillä kauppareissuilla. Myönnän suosiolla, menetän malttini hetkessä.

Pää pamahtaa jo porteilla. Mummoihin, jotka hidastavat verkkaisella käynnillään koko käytävän mitan. Hyllyillä hitain liikkein asiaansa arpoviin epävarmoihin aikuisiin miehiin.

Ymmärrys ei riitä. Ei käytäväkujille kesken liikkeen pysähtyviin, ympäristöään huomioimattomiin, itsekeskeisiin ihmispareihin. Ei jaloissa sinne tänne sinkoileviin, kenkiään tuijotteleviin, vinkuviin vapaan kasvatuksen palkintopellavapäihin.

Olen tahdikas, mutta pää on pumpattu täyteen raivoa. Kasvoillaan elämäänsä kyllästymisestä kertovan kassaneidin kärttyistä olemusta ja temppuilevaa korttikonetta kohtaan. Kassahihnalle hajoavaan jogurttipurkkiin. Tuulikaapissa tyhjää toimittaviin, toisiaan töniviin teini-ikäisiin.

Kaikki tämä korostuu ruuhka-aikoina. Perjantai-iltapäivisin, joulun pyhinä. Hiljaa, mutta samalla salakavalan hätäisesti hiipivän rauhan juhlan jokavuotinen juurruttaminen repii järjen päästä hiussuortuva kerrallaan. Hermot ovat aattoaamuna riekaleina. Palautuminen vie pyhäpäivistä kaikki kolme.

Parkkipaikalla paiskin ostoskassit takakonttiin, tönäisen kärryt koloonsa ja istun autoon huutamaan vaiti suoraa huutoa ja hakkaamaan rattia käsien sijaan puhtaalla raivolla.

Mutta mitä jos. Mitä jos kelaan askeleeni alkuun. Hetkeen jolloin astuin kaupan porteista sisään. Mitä jos.

Mitä jos se vanha rouva rollaattorinsa kanssa tekee parhaansa. Kulkee kaupungin läpi kauppaan, kasaa koriinsa enemmän kuin oikeasti jaksaisi edes kantaa. Maksaa kinkun, kalan ja valmisrosollin viimeisillä eläke-euroillaan. Kulkee kantamuksineen kolme tuntia pitkän pimeän tien takaisin kotiin. Tekee tämän kaiken vain sen varalta, että jos lapset lapsineen ehtisivät edes tänä jouluna. Edes hetkeksi. Siltä varalta on pöytä joka vuosi katettuna.

Mitä jos isä arpoo leluosastolla koko hyllyn mitalla sitä, mihin on loppujen lopuksi varaa. Arpoo mistä lapsi tykkää, mitä siltä jo löytyy. Tuntee kuinka vaikeaa on ostaa mitään sellaiselle, jonka on saanut tavata viimeksi viisi vuotta sitten synnytyssairaalassa. Haluaa pelata varman päälle, tehdä vaikutuksen jos siihen annetaankin vain yksi mahdollisuus.

Mitä jos käytävällä yhtäkkiä kärryjen jarrut kiinni lyövät vastaantulijat tapaavat toisensa vuosien jälkeen. Lapsuuden ystävät, sisarukset, serkukset, yhteisen ystävän eilen menettäneet.

Mitä jos tuo lettipäinen pieni tyttö yrittää vain pysyä kiireisen äitinsä liian isojen askeleiden perässä. Saada itkullaan äitinsä hidastamaan, kuuntelemaan ääntä, joka ei kanna kovassa hälyssä ja kiireen kuuroksi tekemissä korvissa.

Mitä jos kassaneiti ei olekaan kyllästynyt, vaan kaikkensa antanut, arjen vaatimuksiin väsynyt. Liian suoraselkäinen luovuttaakseen. Viime yö meni siivotessa huoltoasemaa, päivä pyörähtää kassalla ja ensi yö luututaan toimistotilojen lattiaa. Ja jos jossain välissä ehtii kotiin vaihtamaan vaatteet, luetaan suihkun sijaan iltasatu. Kaikki tämä, jotta pieni poika siellä peiton alla saisi joulun, joka vietetään ensimmäistä kertaa ilman isää.

Mitä jos tuulikaapissa toisiaan tönivät teini-ikäiset odottavat, että joku lähettäisi tekstiviestin. Pyytäisi kotiin ja kyselisi mitä kuuluu. Pidettäisiin puhelimet päivän ajan piilossa ja pelattaisiin lautapelejä. Hymyiltäisiin hetki, niin kuin joskus ennen.

Parkkipaikalla asettelen ostoskassit takakonttiin, ojennan kärryt seuraavalle ja istun autoon. Temppuileva korttikone ja hajonnut jogurttipurkki ovat pieniä, olemattomia ongelmia.

Eihän meillä nyt oikeasti ole niin kiire minnekään. Kävellään hiljaa ja hymyillään.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.