Havahtumiset.

Aikuisten arjessa taskut täyttyvät kauppakuiteista ja kurkkupastilleista, kengänpohjat kuluvat kuukaudessa hapankorpuksi, silmänaluset ovat sulaa vahaa, pinna palaa pohjaan nopeammin kuin allekirjoittaneen kotikeittiössä kierremakaronit.

Ruuhkavuosina ajatus on koko ajan tiukasti tulevassa. Katse sidottu seuraavaan suoritukseen, nuppineula naulattu kartalla seuraavaan kohteeseen. Aikaa ei mitata useinkaan päivissä tai tunneissa, vaan minuuteissa. Jalat käyvät, kädet käyvät - ja sydän rinnassa yrittää pysyä järjen mukana.

Aamukahvit ja -puurot, parranajot ja puuterit. Matkat päiväkotien ja koulujen kautta sorvien ääreen. Kahvitauko, lounastauko, kahvitauko. Matkat päiväkotien ja koulujen kautta kotiin, kotiovien kautta kassajonoihin, kassajonoista koteihin, pikaisista päivällisistä harrastuksiin, harrastuksista suihkujen kautta iltapalapöytiin ja iltasatujen kautta yöpuulle.

Jokaisesta hetkestä on osattava nauttia. Lähes jokaisesta sitä osaakin nauttia, kunhan asennoituu oikein. Sitä huomaa havahtuvansa vain vessapaperin loppumiseen ja aina yhtä yllättäen vastaantulevaan, jo edellisviikolla umpeutuneeseen auton katsastusajankohtaan.

Kunnes tulee aamu, joka alkaa kuin mikä tahansa. Huonosti nukutun yön jäljiltä silmät hieman hiekassa, juosten juotu aamiaisjogurtti matkalla mahalaukkuun, hieman myöhässä, kuinkas muutenkaan.

Peruutin auton pihamaasta tielle, kuusivuotiaan ampuessa takapenkiltä kysymysten loputonta sarjatulta, joihin pyrin parhaani mukaan antamaan oikeanlaiset, vähintäänkin riittävät vastaukset.

Samalla puolet aivoistani valmistautui jo tulevaan päivään. Aikataulujen yhteensovittamiseen, haastatteluihin ja palavereihin, nauhojen ja muistiinpanojen purkamiseen, tekstien kasaamiseen. Toinen puoli haki vastauksia kysymyksiin tuulilasinpyyhkijöiden toimintaperiaatteista, vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestarien pelinumeroista ja katuvalojen määrästä koko maailmankaikkeudessa.

Loppukesän häikäisevä aurinko laittoi lyömään lipan alas. Kaarsin vastavalmistuneeseen liikenneympyrään. Katsoin hieman kaihoten kioskia, josta kohta hakisin aamuni avaavan ison kahvin. Ja kuulin takapenkiltä, enemmän ehkä yksinpuhelua kuin minulle esitettyä kysymystä muistuttavan huokauksen: ”Mitäköhän autot ajattelevat silloin, kun me nukumme?”

Havahduin omista aamukahvin tuoksuisista, aikatauluja asettelevista ajatuksistani. Katsoin peruutuspeiliin. Poika tuijotti läheiselle parkkipaikalle omiin ajatuksiinsa uppoutuneena. Hyvä kysymys, johon minulla ei todellakaan ole vastausta.

On totta, että olisin voinut hoitaa homman helpolla. Tuhahtaa, että eiväthän autot mitään mieti, mutta miksi olisin tehnyt niin. Miksi olisin rikkonut pienen pojan suureksi asiaksi ajatteleman arjen pienen asian? Sen sijaan esitin uteliaan vastakysymyksen: ”Niin, mitähän kaikkea ne voisivat ajatella?”

Kysymys, tai pikemminkin sen pohjavire jatkoi elämäänsä loppupäivän ajan päässäni. Havahduin nimittäin kaikesta aikuisuuden arkisesta aherruksestani ajatukseen: missä vaiheessa olin kadottanut pikkupoikamaisen kykyni nähdä pienissä asioissa suuria kysymyksiä, ympärilläni loputtomia tarinoita?

Kun minusta 15 vuotta sitten tuli ensimmäistä kertaa isä, ajattelin mielikuvitukseni pääsevän kerrankin oikeuksiinsa. Tiesin, että se olisi yksi isyyteni vahvimmista aseista, oli kyse sitten leikeistä, iltasaduista, erilaisista taivutteluista tai surun kääntämisestä iloksi.

Jossain vaiheessa olin kuitenkin päästänyt siitä irti. Täysin huomaamattani. En tiedä oliko se pyyhkiytynyt 52. vaipanvaihdon mukana, pudonnut povitaskusta jahdatessani led-lamppuja huonekalujätin loputtomilla käytävillä, karannut kesken kesärenkaiden vaihdon vai valunut alas avatessani tukkeutunutta viemäriä.

Yhden pienen, hieman ehkä hölmön, mutta samalla äärimmäisen viattoman kysymyksen ansiosta aloin nähdä asiat uudessa, tavallaan vanhassa valossa.

Päiväkodin porstuassa kaatuneet kumisaappaat, hiekkalaatikolle hylätyt lapiot ja ämpärit, tuulessa toisiaan vasten kilahtelevat keinut, autoradiossa raikaava Eppu Normaali, keittiönpöydällä pyörivä korttipakka, kastelukannu, kiekkomaila, kuulokkeet, saapuva syksy... Kaikki mikä osui silmiini toi mieleen muiston tai ajatuksen, paikan tai tapahtuman.

Mistä tuo tuli, kuka sen antoi, missä tilanteessa? Pysähdy. Katso ympärillesi. Mitä näet? Huomaatko saman? Jossain siellä piilossa, jokaisella meillä on kyky katsella ympäristöään lapsenomaisesti ja kuitenkin aikuisen ihmisen kokemuksella.

Vanheneminen tuo mukanaan viisautta ja varmuutta, mutta myös sokeutta ja välinpitämättömyyttä. Yllättävän usein se puhtain perimmäinen viisaus löytyy sieltä viattomien ja vallattomien silmien takaa.

Osittain siksi hakkaan näitä koneen näppäimiä. Osittain siksi, ettei lapsenomainen ihmettely ja mielikuvitus enää koskaan katoaisi. Haluan havahtua itsestäänselvyyksiin, kirjata kaiken ylös.

Ottaa se sitten vuoden, viisi tai vuosikymmenen, toivon, että jonain päivänä pystyn kertomaan pojalle myös sen, mitä ne autot ajattelevat silloin, kun me nukumme.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.