Apupyörät.

Pidä kiinni, isä. Älä päästä irti, äiti. Pienet pyynnöt kasvavat suuriksi vasta sitten, kun niitä ei enää kuule. Niiden arvon ymmärtää todella vasta hetkien mentyä, pyyntöjen kasvettua ulos kurahaalareista.

Vastasyntynyt rauhoittuu vastasyntyneen äidin vatsan päällä. Taapero kohottaa kätensä vanhempiaan kohti vieraan ihmisen nähdessään. Pientä ja samalla suurta sanatonta pelkoa ei vielä kuule, mutta sen tuntee.

Päiväkodin porstuassa tekee ensimmäisinä aamuina lähtöä pitkälle toista varttia, sydän tekee ehjästä palasia. Kun sitten riuhtaisee itsensä väkisin irti hätääntyneestä katseesta, näkee ikkunalasiin painautuneen nenän ja silmät, jotka viestittävät tuhannen tikarin voimalla: Älä jätä. Sitä huomaa keräävänsä palasia yhteen loppupäivän.

Pihatien sora rapisee renkaiden alla. Maailma ympärillä huojuu, kun isä on päästämässä sarvista ja satulasta irti. Apupyörät on irrotettu, olo yksinäinen. Jos kaikki onnistuu, sitä osaa lentää. Jos ei, se sattuu polvissa, kyynärpäissä ja syvällä sisimmässä. Hetki ennen otteen irtoamista, isä kuulee pienten huulten välistä hiljaisen kuiskauksen: Älä päästä irti.

Terä tamppaa peilikirkasta jäätä. Pienet jalat ovat sulanutta vahaa. On mahdotonta pysyä pystyssä. Auta äiti, pidä lujaa kiinni. Uimahallissa kaikuu, vesi pärskyy. Kädet kauhovat, mutta pinnalla pienikin on aivan liian painava. Isän vahvat kädet vatsan alla kantavat kuitenkin kevyesti.

Esikouluikäinen ilmoittaa auton takapenkiltä, ettei kaipaa enää halauksia. Kun sellaisen antaa, kuuluu suusta tuhahduksia ja kieltoja, mutta äänenpaino ja pieni hymyn viivähdys suupielessä viestivät muuta. Ne kertovat totuuden: Pidä kiinni, edes hetken.

Kouluun on matkaa kilometri, mutta askeleet tuntuvat samaan aikaan ikuisuudelta ja salamannopeilta. Iso reppu on pienen hepun selässä suunnattoman suuri. Pieni käsi isossa löystyy sitä mukaa, mitä lähemmäs pihaa tullaan, mutta ote ei irtoa. Iso käsi huomaa puristavansa koko ajan tiukemmin. Älä huoli, pysyn tässä, ihan vierellä.

Pelko vie jalat alta, kun päästää lapsestaan irti leikkaussalin ovella. Kulkee potilaspedin vieressä ja katsoo kuinka ilme vajaan vuodenikäisen vilkkaan vesselin kasvoilla synkkenee.

En ikinä unohda hetkeä, kun sänky jatkoi matkaansa suurista ovista minun pysähdyttyä paikalleni. En ikinä unohda pienen pojan huulia jotka kääntyivät mutrulle, silmäluomia jotka puristuivat piukasti yhteen. Äänettömiä kyyneleitä, jotka puristuivat silmäkulmista. Meidän molempien.

Viiden tunnin operaation ajan kävelin Helsingin keskustassa, puristin vaimoni kättä: Pidä kiinni, älä päästä irti, pidä pystyssä. Muistan tuosta ajasta vain Bio Rexin läheiset liikennevalot ja tunteen kuin olisi hengittänyt liian pieneen paperipussiin. Kun kaikki oli ohi, pidin kiinni, enkä päästäisi enää koskaan irti.

Joten älä päästä irti, äiti. Pidä kiinni, isä. Vaikka pultit irtoavat ja kiitorata kasvaa, olet ne pienet pyörät suuren renkaan reunoilla, jotka pitävät pystyssä. Loppuun asti.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.